Maisema taittuu tuulessa ja aaltoilee vaatteiden liepeissä. Säksätys sekoittuu liverrykseen, vihreän tuudittava humina.
Polku on teoreettinen, heinikon peitossa. Niinpä unohdun sinne mistä löydyn.
Aurinko katsoo minua kohtisuoraan. Se on maantieksi kasvanut ystävä, joka tervehtii huolettomasti: ”Hyvää huomenta - käy peremmälle! Piirrän sinulle oven, tähän näin, sen ympärille talon ääriviivat: keittiöstä tulkoon sydän, joka kytkee suuren ja avaran tilan kahteen pienempään huoneeseen. Lisäksi saatat iloita maanalaisesta laboratoriosta. Ullakolla taas on kaukoputki, jolla näkee… näet sitten.”
Piha rajautuu mereen, oikeastaan rantatörmään, jonka takana aukeava meri, kehyksetön vesivärimaalaus, katsoo taivasta.
Kahva painuu alas ja nousee takaisin ylös. Koputan muutaman kerran, ensin vaatimattomasti, sitten kuuluvammin. Sisältä kantautuu töminää. Ei sittenkään. Tuntuu, että jokaista lyöntiä seuraa portaiden alta tärähtävä kaiku. Rappusten alla hyönteiset ja madot kimaltavat hämäränäköä edeltävässä pimeässä. Erään painauman kohdalla hämähäkinseitti luovuttaa käsiini viileän, metallisen esineen.
Lukko naksahtaa. ”Tervetuloa”, ovi sanoo lämpimästi ja narahtaa hiukan.
Edessäni eteinen aukeaa saliksi. Oviaukot oikealla ja vasemmalla johtavat rappusiin.
Haluatko kirjoittaa tilanteen muistiin? (K/E)